Tekniikat: huulet, sormet ja kämmenet
Huulivihellys on hiljaisin. Kauas kantava vihellys syntyy yleensä sormien avulla: kaksi sormea kielen kärjen päällä, koukistettu etusormi huulten välissä tai peukalon ja etusormen rengas. Silbo gomerossa viheltäjä käyttää usein yhtä sormea suussa, ja toinen käsi kuppaa ääntä suunnatakseen sen.2
Myös suun ontelon muoto säätelee säveltä. Kun viheltäjä muuttaa kielen asentoa, sävel nousee tai laskee samaan tapaan kuin puheen vokaalit vaihtuvat. Siksi kokenut kuulija tunnistaa vihelletyistä sanoista tuttuja ääriviivoja.
- Kuuntele, kuuluuko ääni yhdeltä suunnalta ja pysyykö se terävänä – sormivihellys kantaa suoraan.
- Huomaa, katkeaako sävel välillä. Katkot ja liu'ut vastaavat usein konsonantteja.
- Seuraa vastausta. Vuoristossa viesti päättyy harvoin yhteen vihellykseen.
Sukulaisperinteet, jotka eivät ole vihellystä
Vuoristoissa on monia kauas kantavia ääniä, joita matkailija voi pitää vihellyksenä. Skandinaviassa kulning on laulettu, korkea paimenkutsu, jolla karjaa kutsuttiin kesälaitumilta. Alpeilla jodlaus vaihtelee rintaäänen ja falsetin välillä, ja alppitorvi on pitkä puinen puhallin. Suomessa paimenet käyttivät huhuilua, karjakutsuja ja tuohitorvea.
Ne ratkaisevat saman ongelman kuin vihellys: miten saada ääni kulkemaan avoimen maaston yli. Ero on siinä, kantaako ääni kielellistä viestiä vai merkkiä, ja syntyykö se lauluäänellä, huulilla vai soittimella.
